perjantai 14. elokuuta 2015

Tervehdys joka valaisee koko Länsimetsän koulun

Eka työviikko on takana ja sitä on ihan pyörällä päästä. Aivan ihana työviikko alusta loppuun saakka, ei voi moittia. Yksi tapahtuma on kyllä kuitenkin ylitse muiden. Tämän tarinan kerron anonyymisti.

Yhtenä aamuna tulin töihin vähän kahdeksan jälkeen. Opetustyö oli alkamassa yhdeksältä ja parkkeerasin rauhassa pöyrää telineeseen. Samalla silmäilin koulun seinustalla olevaa hahmoa. Näytti aika nuorelta oppilaalta ja katse oli seinään päin ja jotenkin nuupallaan koko keho. No, minä tietysti menin kyselemään, mikäs meiniki... Oppilas oli kovin itkuinen ja hätääntynyt. No, menimme koulun sisälle rauhoittumaan ja keräämään hengitystä kasaan. Ehdin jo perusvaihtoehdot kysyä myöhästymisestä koti-ikävään. Sana jonka sain irti oli isi. Minähän siihen kommentoimaan että ei hätää, kyllä minä olen sinun varaisi tämän päivän. Ei auttanut hätään ja ajattelin että mikähän nyt oikein on. Vähitellen tiedonmuruset irtosivat ja huolenaihe oli seuraavanlainen:
Kotona oli sovittu että kun ollaan koulun pihassa, laitetaan viesti isille että kaikki hyvin ja matka meni turvalllisesti. Nyt huoli oli kova siitä miten iskä nyt pärjää. Kännykkä oli tohinassa tipahtanut kädestä ja osat oli irrallaan ja viestiä ei pystynyt lähettämään. Isi on varmasti hirveän huolissaan eikä tiedä että kaikki on hyvin.
Minun sydänhän suli moisesta huolesta. Tempaisimme puhelun open kännykällä iskälle ja tilanne rauhottui pikaisesti. Isi vastasi juuri niinkuin toivoinkin; pääasia että poika on kunnossa. Kännykästä viis!
Otimme kuitenkin kännykän osat syliin ja laitoin kapulan kansaan. Riskillä vielä kokeiltiin yhtä pin-koodiyhdistelmää ja sekin onnistui. Jo alkoi mieli reipastua oppilaalla.
Sovimme repulle paikan sivutaskuun ja sitten sanoin, että kaikkihan on varsin hyvin. Ainut juttu että kun korjasin kännykän niin se on maksullista! Oppilas tapitti lautasenkokoisilla silmillään ja tyytyi osaansa. Kysyin haluaako hän tietää mitä maksaa? Halusihan hän. Kokonaisen viikon ajan oli oppilaan tehtävänä tervehtiä minua erityisen superiloisesti aina kun nähdään. Oppilasta alkoi naurattamaan. Minä sanoin että hoituuko homma? Oppilas nyökäsi ja nappasi repun selkään. Sitten hän otti ison askeleen, 10 sentin päässä minusta ja läväytti sellaisen tervehdyksen, käden noston ja hymyn että Aleksander Stubb jäi kaaaauas taakse. Hei ja kiitti! Nyt futikseen!!!!!

Näissä tunnelmissa siis hyvää viikonloppua ja maanantaina taas tervehditään!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti