Saimme innokkaita hupulaisia yläkoulusta Taksvärkki-päiväksi apuun luokkiin. Omassa luokassa oli Valtteri ja Fanny. He laittoivat iPadejä takaisin verkkoon, auttoivat tonttuvirkkauksessa, välkällä olivat futiksessa ja metsävälkällä, pitivät liikuntatunnin ja pyysin myös heitä muistelemaan omaa Länkkäri-aikaa...
Aamulla joulusukkaan ylettyminen olikin tällä kertaa helppoa!
Metsävälkällä sillit tynnyrissä
Kaupunkiseikkailussa riitti vauhtia!
Tässä Valtterin muistoja:
Alakouluajat olivat rentoa ja mukavaa aikaa. Ei tarvinnut miettiä asioita liikaa, odotti vaan seuraavaa välkkää ja futisottelua K-luokkaa vastaan. Koulu oli hauskaa ja oli aikaa tehdä mitä halusi. Harrastuksia mulla oli silloin vielä 3-5 vuodenajasta riippuen. Nyt kuitenkin jokainen laji vaatii niin paljon sitoutumista, että aikaa on korkeintaan 1-2 harrastukselle. Futis vie melkein kaiken ajan.
Alakoulussa mulla oli paljon enemmän kavereita. Omat luokkakaverit ajattelivat vielä, että intohimo urheiluun oli ihan normaali juttu, mutta hiljalleen kasvoin erille muista, kun halusin vain urheilla, enkä esimerkiksi pelannut tietokoneella tai pleikalla.
Perheessä asiat menivät minun osalta hyvin ennen vanhempien eroa. Olin vielä niin pieni, että en tiennyt miksi he riitelivät, enkä ymmärtänyt kiinnittää siihen sen kummemmin huomiota. Pikkuveli Sakari ei ollut yhtä rauhallinen kuin minä, ja hänellä oli ongelmia tottelemisessa ja käyttäytymisessä. Isällä ja äidillä oli enimmäkseen riitaa nimenomaan kasvatukseen liittyvissä asioissa. 5- ja 6-luokalla rupesin ymmärtämään, että kaikki ei ole hyvin äidin ja isän välillä.
Keskityin täysillä urheiluun, ja elin kuitenkin melko huoletonta elämää ala-asteajan. Niitä aikoja on mukava muistella, koska silloin perheeni oli vielä yhdessä ja sain elää vapaata nuoren elämää.
Ja Fannyn muistoja:
Moikka Länkkärin lukijat, pitkästä aikaa! Huhhuh, siitä on kyllä vaikka kuinka kauan aikaa kun olen viimeksi blogiin kirjoitellut tai ylipäätään Länkkärillä vieraillut. Mä oon siis Fanny Engman, ja olin Länsimetsän ala-asteella 2011-2017 ja nyt oon jo yläasteen kahdeksannella luokalla. Tulin tänään 7.12 perjantaina Länkkärille taksvärkkiin yhdeksi päiväksi, ja tää päivä on ollut jo aika lailla täynnä muistelua työnteon parissa, ja jaan nyt hieman mun muistoja ala-asteelta teidän kanssa.
Ensimmäisen luokan koulukuva, 2011
Mä oon aina kovasti tykännyt koulusta. Olin kiinnostunut ekalta luokalta saakka kiinnostunut monista asioista, ja opin ja tein mielelläni uusia asioita. Meidän luokka oli koko ala-asteen melkein sama, ja ryhmä oli koossa jo eskarista saakka. Olen kuullut meidän ryhmähenkeä kehuttavan paljon, eikä suurempia ongelmia luokalla oikeastaan ollut. Luokkamme oli siis oikein hyvä pohja kuudelle ala-astevuodelle jo ekalta luokalta saakka. Luokkamme yhtenäisyyttä lisäsi myös monet mukavat retket ala-asteen aikana, muutaman nyt mainitakseni mm. kaikenlaiset metsäretket, Powerpark- reissu neljännellä luokalla sekä viimeisenä yhteisenä vuotenamme “jäähyväismatka” Piispalan leirikeskukseen, joka on jäänyt päällimmäisenä mieleen mukavista yhteisistä hetkistä.
Kuudennen luokan koulukuva, 2016
Viimeinen ala-astevuosi meni nopeasti. Eräs opettajani neuvoi luokkaamme ottamaan kaiken irti kuudennesta luokasta, sillä se menee todellakin ohi hetkessä, ja hän oli oikeassa. Vuotena tapahtui paljon kaikkea, mutta se kaikki tapahtui silmänräpäytyksessä. Kaikki mukavat yhteiset retket, tapahtumat, välitunnit... Kaikki oli ohi hujauksessa. Ainut mitä jäi jäljelle, olivat mukavat muistot rohkaisemassa ja ilahduttamassa matkalla yläkouluun, ja varmasti vielä aikuisuuteenkin. Muistellessani viimeisiä vuosia Länkkärillä tulee hieman haikea olo, mutta kuitenkin tuntuu että olen jo kasvanut tästä paikasta pois. Tietenkin tulen mielelläni tänne vierailemaan aina kun voin, mutta oppimisympäristönä yläaste on tällä hetkellä oikein hyvä enkä varmastikaan vaihtaisi paikkaani takaisin, vaikka voisin. Kuitenkin valinta olisi vaikea.
Olen näiden puolentoista vuoden aikana yläasteella käynyt pariinkin otteeseen Länkkärillä vierailemassa moikkaamassa opettajia ja muistelemassa menneitä. On hassua nähdä, miten luokat ja opettajat ovat vaihtuneet ja muuttuneet poissaoloni aikana. Pienemmät oppilaat kasvavat, ja vielä pienempiä tulee tilalle. Kaikki siirtyvät eteenpäin, vaikka itse vielä ajattelee Länkkäriä sinä paikkana mikä se oli omana aikanaan. Kävellessäni Länkkärin pihalla ajattelen, että oliko se aina näin pieni. Ruokalinjastot ovat kovin pienen tuntuisia nykyään, ja sekin on suuri merkki siitä, että olen kasvanut. Kaikki menee eteenpäin, ja itsekin siirtyy eteenpäin. Kuitenkin päästämättä muistoista irti. Länkkäri on yhä sydämessäni, upeana kasvuympäristönä ja turvallisena ala-asteena. Paikkana, jossa löin ekalla luokalla leukani kiipeilytelineessä. Paikkana, jossa sain oppia uusia asioita ystävieni kanssa. Paikkana, jossa lauloin kuorossa. Paikkana, jossa sain olla lapsi. Paikkana, jossa sain pikkuveljeltäni ruusun ja alakoulun päättötodistuksen.
Kiitos paljon Länkkärille kaikista näistä muistoista ja siitä, että sain taas tulla muistelemaan ja oppimaan uutta päivän ajaksi! Tulen mielelläni vielä käymään täällä ja muistelemaan.
